Eräässä lehdessä olleen artikkelin mukaan "paras valvoja lähestymiskiellolle on suojeltava itse". Tämä kertoo osaltaan jälleen ikävän totuuden: laki ja sen määräämät rangaistukset eivät todellakaan toimi. Jos suojeltava on se joka valvoo sitä, suojellaanko häntä, hänhän on ensisijasesti oma suojelijansa, eikä suinkaan laki. Mitä lähestymiskielto siis tarkoittaa käytännössä? Suojeleeko se todella uhria, joka siitä hakee suojaa?

Oikeus määrää ehkä pienet sakot tai pari kuukautta kiven sisässä siitä, jos suojeltava joutuu häirinnän tai väkivallan uhriksi. Vaihtoehtoisesti kerätään vain jäännökset, jos käy kuten Sellon tapauksessa, kun lähestymiskieltoa rikkonut mies tappoi ex-kumppaninsa. Jos on yhteisiä lapsia ja heidän isällään on lähestymiskielto lasten äitiä kohtaan, kielto ei edes yllä lasten tapaamisia koskevaksi. Näin siitäkin huolimatta, että nimenomaan nämä ovat niitä harvoja pakollisia tilanteita, joissa uhrin on oltava yhteydessä entiseen puolisoonsa ja joissa väkivallan uhka on suuri.

Laissa on varsinkin on naisiin kohdistuvan väkivallan suhteen todella pahasti puutteita lähestymiskielloista raiskaustuomioihin. Myös tapaamis- ja huoltajuusasioissa biologinen vanhemmuus asetetaan usein lasten turvallisuuden edelle. Puhumattakaan lasten hyväksikäyttöä koskevasta laista, jonka pohjalta elinikäiset traumat lapselle jättävistä teoista annetaan pedofiileille naurettavia tuomioita. Laki on liian monessa asiassa muutaman ihmisen luoma kyseenalaistettava moraali, joka ei toimi käytännössä lainkaan.

Lain pitäisi olla sama kaikille, mutta käytännössä se ei sitä ole. Esimerkiksi hiljattain alaikäisen tytön raiskauksesta tuomittu poliisi sai teostaan ehdollisen vankeusrangaistuksen. Uskallan väittää, että minkä tahansa toisen ammattikunnan edustaja lukisi jo tiilenpäitä. Lain ei pitäisi suojella virkapukuista miestä, joka raiskaa lapsen. Sen pitäisi suojella lasta ja muita pieniä ihmisiä samalta kohtalolta tuomitsemalla kaikkia pedofiliaan ja raiskauksiin syyllistyneitä kovalla kädellä. Tällä hetkellä tuomioiden kovuus suhteutettuna tekoihin on kaukana oikeuden toteutumisesta.

Kun aikoinaan hain lähestymiskieltoa ex-miehelleni, ihmettelin kun tuomari oikeudenkäynnin aikana antoi hänelle ja isälleen toistuvasti pitkiä puheenvuoroja ja myötäili heitä koko ajan. Kielto tuomarin oli kuitenkin pakko määrätä lopulta esitettyjen todisteiden valossa. Pari päivää oikeudenkäynnistä kuulin,että tuomari oli ollut ex-mieheni isän hyvä liiketuttava. Periaatteessa hän ei olisi siis saanut juttua edes käsitellä.

Lehdessä olleessa artikkelissa poliisi kommentoi, ettei mikään "viittaa siihen, että rikkomisia jäisi pimentoon". Lähestymiskiellon astuttua voimaan ja ex-mieheni tullessa useaan otteeseen vaatimaan lapsia voimakeinoin juovuksissa mukaansa pyysin apua virkavallalta. Viranomaiset totesivat, etten saisi evätä lasten isältä tapaamisia tietämättä, onko hän kännissä vai krapulassa. Myöskään se, että hän sammui lastensa tapaamisen aikana ei riittänyt siihen, että viranomaiset olisivat puuttuneet asioihin, koska kertoja olisi pitänyt olla kuulemma useampi ja minulla olisi pitänyt olla siitä mustaa valkoisella. Poliisikin totesi vain, että voin sitten siinä vaiheessa soittaa heille, jos hän käy kimppuuni. Käytännössä ainoa,joka lapsia suojeli, olin minä itse. Laki ei suojellut. Ei vaikka ex-miehelläni oli vuoden mittainen lähestymiskielto.

Laki vain pahensi tilanteessa asioita,sillä se antoi miehelleni yhtäläiset oikeudet hakea lapset milloin tahansa luotani. Se antoi hänelle mahdollisuuden kiristää, käyttää väkivaltaa ja vaatia minua tekemään kaiken niin kuin hän tahtoi, koska hän tiesi minun tekevän mitä vain suojellakseni lapsiani. Laki isän oikeuksista antoi hänelle aseen saada minut vaikenemaan käyttämästään väkivallasta minua kohtaan,tekemällä selväksi että hän käyttää asemaansa isänä väärin,mikäli minä en suostu hänen vaatimuksiinsa ja tahtoonsa.

Riippumatta siitä, että minä hoidin lapset ja maksoin kaikki lasten menot ja välillä jopa heidän isälleen siitä, että olemme turvassa. Riippumatta siitä, että heräsin yöllä isästään painajaisia näkevien lasten huutoihin. Riippumatta siitä,että lasten isä uhkasi ottaa lapsensa mukaansa juomaan, jos minä olisin tahtonut viedä heidät hetkeksi hoitoon vanhempieni luo ollessani sairaana. Minä olisin saanut sakot tai pahimmassa tapauksessa menettänyt huoltajuuden, jos olisin kieltäytynyt antamasta lapsia miehelleni. Minä olisin ollut lain edessä rikollinen siksi,että tahdoin suojella lapsiani isältä,joka oli väkivaltainen ja täysin alkoholisoitunut.

Lähtiessäni ex-mieheni luota lasten kanssa pois, olisin tosiaan tahtonut muuttaa toiselle paikkakunnalle. Tämä olisi kuitenkin ollut lain edessä kidnappaus ja olisin voinut menettää lasteni huoltajuuden sen vuoksi. Muuttaessani yhteisestä kodistamme pois, sain lapset mukaani vain siksi,että paikallinen sosiaalityöntekijä ja silloin paikalle tulleet poliisit suostuivat kiertämään lakia ja ilmoittivat lasten isälle määränneensä minulle väliaikaisen yksinhuoltajuuden. Käytännössähän heillä ei sellaiseen ollut valtuuksia eli he suoraan sanottuna valehtelivat, että sain lapset mukaani. Virallisesti huoltajuus oli yhteinen niin kauan kunnes oikeus siitä pari vuotta lähtöni jälkeen teki päätöksen.

Koska olimme naimisissa ja meillä on yhteishuoltajuus, niin lasten isällä on oikeus milloin vain tulla hakemaan lapset luotani. Huoltajuuskiista oikeudessa voi pahimmillaan venyä vuosia. Olin pari vuotta erosta täysin lasteni isän armoilla, sillä hän tiesi, että hän lain mukaan voisi milloin vain tulla hakemaan lapset luotani. Hän ei suostunut kirjoittamaan lasten tapaamisista tarkkaa sopimusta, koska halusi hallita minua heidän kauttaan.

Lopulta sain kokoon tarpeeksi todistusaineistoa ja minulle myönnettiin yksinhuoltajuus ja lasten isälle määrättiin valvotut tapaamiset. Mutta siinä kesti kaksi vuotta. Koko sen ajan avioliittovuosien lisäksi olin jatkuvan henkisen ja fyysisen väkivallan alla. Lasten mm. isä raiskasi minut kymmeniä kertoja ja käytti muutoinkin fyysistä väkivaltaa. Yhtäkään raiskauksista en voisi todistaa lain edessä, sillä olisi ollut vain sanani hänen sanaansa vastaan ja luultavasti ne olisi luokiteltu lieviksi, koska en lasten nukkuessa toisessa huoneessa voinut huutaa tai tapella vastaan kovasti,etteivät he olisi joutuneet todistamaan tapahtumia herätessään kesken uniensa. Piti olla hiljaa ja alistua suojellakseen niitä, joita rakasti. Ex-mieheni ilmoitti suoraan, että jos katsonkin muihin päin, hän kostaa sen lasten kautta. Hän myös kiristi minulta rahaa ja uhkasi tappaa tai vahingoittaa minulle läheisiä ihmisiä, ellen toimi ja tee,kuten hän tahtoo. Hän käytti minuun lähes kaikki väkivallan muodot, mitä on olemassa. Turvakodin henkilökunnan mukaan kaikki väkivalta äitiä kohtaan lasten nähden on henkistä väkivaltaa lapsia kohtaan, mutta silti laki laittaa biologisen isyyden usein lasten edun edelle.

Myös eroon ja huoltajuuskiistoihin liittyvässä paperisodassa oli jotain, mikä ei kestänyt päivänvaloa. Sekä päätös avioerosta,jota hain että päätös yksinhuoltajuudesta hävisivät matkalla maistraatin kirjoihin molemmat. Kumpikaan ei olisi vieläkään virallinen ellen olisi soitellut ympäri oikeuslaitosta ja kysellyt matkalle hävinneitä papereita. Oikeuden minulle lähettämän päätöksen mukaan erosin vuotta aikaisemmin kuin maistraatin kirjojen mukaan. Sama juttu yksinhuoltajuuden ja lasten isälle määrättyjen valvottujen tapaamisten suhteen; kumpikaan ei olisi vielä tänäkään päivänä voimassa,jos en olisi itse huomannut asiaa ja alkanut kyselemään päätösten perään.

Oikeudesta eivät osanneet antaa selitystä,miksi näin oli käynyt. Oikeuden sihteerin mukan oli äärimmäisen harvinaista, että tieto matkalta oikeudesta maistraattiin katoaa. Kyseessä pitäisi olla sähkökatkos tai vastaava että se tapahtuisi ilman että joku oikeuden päässä tietoisesti tahtoo estää tietoja liikkumasta eteenpäin. Uskallankin väittää, että tuskin on ollut sattumaa että kaksi tärkeää oikeuden päätöstä ovat hävinneet samasta perheestä matkalla maistraattiin.

Laissa on paljon pykäliä ja kohtia, jotka eivät puolusta oikeutta. Oikeuden toteutumista ajamassa on myös ihmisiä, joille rehellisyys on tuntematon käsite. Sanotaan, ettei yksi ihminen paljoa asioille voi, mutta aina voi avata suunsa ja kertoa totuuden. Kertoa yhden tosielämän esimerkin siitä, miten paperilla toimivaksi tehdyt asiat eivät käytännössä takaa sitä, että ihmisoikeudet käytännössä toteutuisivat. Lakiin pitäisi saada muutoksia aikaan tai muutoksen pitäisi tulla jotain muuta kautta, sillä ilman muutoksia lehtien otsikot ovat kohta enenevässä määrin täynnä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa julmuutta, joita emme tahtoisi joutua lukemaan.

Naisena en omista suurta fyysistä voimaa mutta sanotaan, että kynä on voimakas ase. Toivon,että tällä kirjoituksella voin osaltani olla edistämässä muutosta parempaan päin. Pienistä puroistahan joetkin lähtevät virtaamaan ja päätyvät suuriksi järviksi... Jokaisella naisella pitäisi olla vapaus sanoa "ei" tahtoessaan. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus elää lapsuutensa pelkäämättä ja turvassa.

Jos jotain tahdot tehdä edistääksesi sitä, että lapsiin ja naisiin kohdistuvalla väkivallalla olisi pahempia seurauksia kuin sakot ja ehdollinen tuomio, niin nämä voit ainakin allekirjoittaa:

http://www.amnesty.fi/mita-sina-voit-tehda/verkkovetoomukset/arkisto/2010/asenne-esiin
http://www.adressit.com/raiskauksistakovemmattuomiot
http://www.adressit.com/09

Toki muitakin keinoja vaikuttaa löytyy, mutta usein keinot, jotka auttavat parhaiten ovat niitä, joita laki ei salli. Jos menet väliin miehen raiskatessa naista, saat luultavasti pahoinpitelystä pahemman tuomion kuin raiskaaja. Jos sanot yhtä lasta seksuaalisesti hyväksi käyttänyttä pedofiiliä julkisesti pedofiiliksi suojellaksesi muita lapsia häneltä,voit saada kunnianloukkauksesta häntä vastaan yhtä pahan tuomion kuin hän siitä, mitä hän teki lapselle.

Suomessa tapahtuu vuosittain tuhansia raiskauksia ja niistä vain murto-osasta tehdään rikosilmoitus. Silti vain noin yksi seitsemästä tapauksesta päätyy oikeuteen ja niistäkin osasta annetaan vielä raiskaajalle vapauttava tuomio. Raiskaus voidaan lain edessä voidaan luokitella niin sanotusti lieväksi eli seksiin pakottamiseksi. Lievää raiskausta ei kuitenkaan ole olemassa ja jokainen raiskaus on sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa pahimmillaan uhria kohtaan. Se jättää joka kerta jäljet, joita ei voida laskea mustelmien määrässä. Järkyttävää on, että viime aikoina lehdissä on kirjoitettu myös tapauksesta, jossa raiskaajan tuomio aleni hovioikeudessa, koska siellä katsottiin pahoinpitelyn olevan osa raiskausta. Jos siis raiskaat naisen, sinulla on oikeuden mukaan lupa pahoinpidellä hänet samalla kunnolla saamatta siitä ylimääräistä rangaistusta.

Laki ei ole yhtä kuin oikeus, kohtuus ja totuus ainakaan näiden asioiden osalta. Se ei suojele uhreja,vaan niitä, jotka tekevät pahaa. Asiasta ei pitäisi enää vain vaieta. Olisi aika tuoda koko totuus ilmi ja tehdä laille jotain, sillä nykyisessä muodossaan se ei toimi ihmisoikeuksien puolesta vaan murskaa ne. Kuinka monta pahoinpideltyä naista, pedofiilin hyväksikäyttämää lasta tai huoltajuuskiistan keskellä tapettua ihmistä vielä tarvitaan, että se, mitä kutsutaan oikeudeksi suojelee uhreja, eikä niitä, jotka heitä satuttavat?